Syvempää ja matalampaa pohdintaa

Tässä alkaa itsellä tulla kohta kaksi vuotta täyteen siitä kun pelikengät piti loukkaantumisen takia laittaa kokonaan narikkaan. Tuon jälkeen olen pelannut jalkapalloa 0 kertaa, jääkiekkoa 0 kertaa, koripalloa 0 kertaa ja salibandya 2 kertaa. Nuo molemmat kerrat kertoivat karua kieltä siitä, että lääkärin diagnoosi on osunut oikeaan; kaikki urheileminen on kielletty. Kevyttä hölkkää pystyn vielä juoksemaan, mutta urheilemiseksi sitä ei voi kutsua. 

Omalta osalta muutos aikaisempaan on ollut radikaali, niin kauan kuin muistan olen juossut/luistellut jonkin pelivälineen perässä useita tunteja päivittäiin. Eniten ajallisesti tietenkin 4-12 vuotiaana, kun minua ei saanut Louhelan koulun kaukaloista kotiin millään muulla kuin ilmoittamalla, että omat treenit alkavat kohta, joten tuleppa hakemaan varusteet kotoa. Monilla on ollut vaikeata sopeutua urheilun jälkeiseen elämään, mutta omalla kohdalla kaikki on tuntunut hyvinkin luonnolliselta, jopa pelottavan normaalilta. Tämä on tuonut jossain määrin päähän ajatuksen, että menenkö tässä kuitenkin vaan jossain sumussa ja kohta alkaa oikeasti kaipaamaan takaisin pelikentälle.

Kävin viime viikolla jäähallin yleisöluistelussa ja siellä pääsin katsomaan miten innoissaan muutama jääkiekkoilijan alku oli siellä harjoittelemassa erilaisia temppuja luistimilla. Tuli väkisinkin mieleen oma lapsuus, kun yleisöluistelu oli ainut kerta viikossa kun pääsi luistelemaan jäähalliin. Sitä oli niin täpinöissään, kun mietti kuinka samalla areenalla juuri edellisenä iltana Joensuun Kiekkopoikien edustusjoukkue oli pelannut oman ottelunsa. Jotenkin tuntui siltä, että oli osa jotain suurempaa kokonaisuutta. Tajusin tuon yleisövuoron aikana miten suurenmoisia fiiliksiä sitä sai kokea urheilun parissa jo alle kouluikäisenä. Sen innon mennä jäälle opettelemaan vauhtikäännöstä, takaperin sirklausta tai lättyjä vaikka ulkona oli pakkasta päälle 20 astetta.

Samoja tuntemuksia sai myöhemmin kokea, kun pelattiin tärkeitä pelejä ja joskus sellaisia sattui jopa voittamaankin. Nyt kun olen muutaman päivän pohtinut noita tunteita niin on tullut väkisinkin mieleen, että miksi en osannut nauttia enemmän niistä pienistä asioista. Miten upeaa sitä olikaan kun pystyi vetämään pelikengät jalkaan ja meni maanantaina työpäivän jälkeen hallille ja pääsi treenaamaan kello 19:00-22:00. Minulle ja varmaan monelle muullekin kävi niin, että sitä alkoi pitää tiettyjä asioita itsestäänselvyyksinä ja pienistä asioista ei enää osannutkaan nauttia, ei osannut elää hetkessä. Itse en enää pääse nauttimaan urheilemisen tuomasta hyvästä olosta, mutta toivottavasti muutama lukija vielä pystyy omaa asennoitumistaan tarkastelemaan. Kuulostaa kliseeltä, että treeneihin/peleihin tulisi mennä sellaisessa mielentilassa kuin ne olisivat viimeiset mihin koskaan tulet osallistumaan, sillä ne voivat sitä myös oikeasti olla. Itse tunnen kohtuullisen hyvin yhden henkilön joka kävi niissä viimeisissä treeneissä (tutustutaan koko ajan paremmin toisiimme), se henkilö katsoi minua aamulla peilistä silmiin kun pesin hampaita.

+Iso e

PS. Haluan kiittää Ryan Getzlafia siitä, että ajatus tähän tekstiin syntyi. Puolivillaisempaa ja laiskempaa pelaamista yhdeltä maailman parhaista pelaajista saa hakemalla hakea.